Päänäyttelyssämme on näyttelykohde, joka demonstroi sääolosuhteiden vaikutusta liikenteeseen. Kohteen pöydässä on näyttö, jossa pyörii animaatio, johon voi vaikuttaa muuttamalla sen säätä. Käyttöliittymä on yksinkertainen, mutta sen toiminta täytyy itse hoksata: pöydässä olevat kolot tunnistavat sinne laitetut säätilojen symbolit, ja käyttäjä siis saa animaatiossa aikaan esimerkiksi aurinkoisen sään laittamalla aurinkosymbolin pöydässä olevaan rakoon.
Tänään lounasaikaan satuin istumaan ravintolassa niin että näin kohteen, ja tein huomioita siitä miten ihmiset oppivat käyttämään sitä. Rottien kouluttajaa tietysti kiinnostaa myös se, miten ihmiset oppivat.
Kun kävijä tuli kohteelle, useimmiten hän oletti että näyttöruutu on kosketusnäyttö. Teknologinen kehitys on ollut viime vuosina nopeaa, ja kosketusnäytöt ovat nykyään niin tuttuja ihmisille esimerkiksi puhelimista, että useimmat yrittivät käyttää kohdetta aluksi koskettamalla ruutua. Näyttelyssämme jo pitkään palvellut kohde ei kuitenkaan reagoi ruudun naputteluun sormella. Yleisin tapa yrittää käyttää kohdetta näytti olevan se, että säämerkkejä aseteltiin näytön päälle. Eräiden pikkupoikien ensimmäinen intuitio oli pitää aurinkoa ja pilveä korkealla pöydän yläpuolella, eli siis pöydässä olevan näytön "taivaalla". Täysin looginen paikka, mutta tämäkään lähestymistapa ei tuottanut tulosta.
Näyttelykohteen käyttö on helppoa kun sen osaa, mutta haastavaa siitä tekee se, ettei kukaan kävijöistä osaa sitä valmiiksi. Kun totumme käyttämään laitteita arkipäivässämme tietyillä tutuilla tavoilla, hämmennymme, kun kohtaamme laitteen, josta emme tiedä, miten se toimii. Uuden laitteen käyttäminen vaatii oppimista. Mitä sen oppiminen sitten vaatii?
Lounaani aikana kohteen luona ehti käydä useampi ryhmä eri ikäisiä ihmisiä. Yksikään ei näyttänyt ennestään tuntevan kohdetta, vaan kaikki olivat samanlaisen uuden tilanteen edessä. Aloitusstrategiat näyttivän olevan melko samanlaisia, mutta vaikka melkein kaikki aloittivat kohteen käyttämisen samalla tavalla "väärin", osa oppi käyttämään kohdetta, osa ei. Jotkut onnistujista keksivät jujun nopeammin, toiset viettivät hieman enemmän aikaa yrittäen ja kokeillen eri asioita. Kaksi tyttöä yirttivät ensin yhtä tapaa, poistuivat hetkeksi, palasivat sitten takaisin yrittämään uudelleen ja onnistuivat. Onnistuneita oppimistuloksia yhdisti se, että oppijat eivät siis luovuttaneet heti kun ensimmäinen mieleen tullut asia ei toiminutkaan.
Otokseni oli melko pieni, mutta alustavasti näyttää siltä, että nuoremmat henkilöt olivat oppimisessa parempia. Siis toisinsanoen sinnikkäämpiä. Kaikki, jotka eivät keksineet miten laitetta käytetään, olivat aikuisia. Syytä tähän osaan vain arvailla. Ehkäpä aikuiset eivät olleet yhtä motivoituneita käyttämään näyttelykohdetta kuin lapset? Nuoremmat kävijät halusivat enemmän tietää, mitä laite tekee. Aikuiset eivät ehkä olleet enää niin kiinnostuneita että olisivat jaksaneet nähdä vaivaa.
Aikuiset saattoivat ehkä herkemmin tulla nopeasti siihen tulokseen, että laite ei toimi, jos sitä ei saa toimimaan nopeasti ja ensimmäisellä mieleen tulevalla tavalla. Lapsilla on ehkä enemmän tuoreita kokemuksia siitä, että kaikkea ei aina osaa heti. Ehkäpä aikuista useammin kuin lasta nolottaa se, ettei osaa jotain valmiiksi vaan joutuu opettelemaan? Lapsille uuden opettelu on arkipäivää.
Yrittämisen ja erehtymisen kautta oppimisen suurin este näyttää tämän pienen havainnointitutkimuksen perusteella olevan se, ettei yritä uudelleen. Eikä uuden asian opettelun ainoa hyöty ole se asia mikä opittiin, vaan myös se, että uuden opettelu pitää aivot vetreinä myös tulevia oppimiskokemuksia varten.
