Kuka pelkää rottia, käärmeitä, oravia, majavia...?

Tämä on jatkoa aiemmalle Eläinten söpöydestä -jutulle. Käärmepelon mahdollinen synnynnäisyys herätti kiinnostusta ja tutkin asiaa vähän enemmän. Ei hätää, palaan kyllä jutun aikana käärmeaiheesta takaisin rottien pariin. Mutta aloitetaan vauvoista.

Vauva oppii hyvin nopeasti erottamaan kasvoja esittävän kuvan satunnaisista silmiä, suuta ja nenää esittävien kuvioiden yhdistelmistä (ja hymyilemään näille "kasvoille").

Kuva: twistedsifter.com/2013/05/50-faces-in-everyday-places/

Ihminen näkee kasvoja helposti sielläkin missä niitä ei ole (kuten Marsissa). Aivoissa on synnynnäinen valmius oppia tunnistamaan kasvot, pieni näköärsyke rittää kyvyn pikaiseen kehittymiseen. Toisaalta, jos lapsi syntyy sokeana, kasvoja ei tietenkään opi tunnistamaan. Onko kasvojen tunnistaminen siis synnynnäinen ominaisuus vai ei?

Käärmepelon kanssa voi olla sama juttu, kuin kasvojen tunnistamisessa. Aivot voivat olla herkkiä kehittämään pelon käärmeitä kohtaan. Pieni ärsyke kriittisellä iällä riittää, esimerkiksi käärmehavainto ja aikuisten huuto "Käärme, hui KAMALAA, äkkiä pois sieltä!" Jälki voi olla hyvin pysyvä ja johtaa jopa fobiaan.

Kymmenen vuotta vanha yhteenvetoartikkeli aiheesta spekuloi, että käärmepelkoalttius voisi olla kehittynyt nisäkkäiden aivoihin jo dinosaurusten aikaan (Öhman ja Mineka 2003). Hyvin mahdollista, mutta suoraa näyttöä tällaisesta ei tietääkseni ole. Herkkyys käärmeiden pelkäämisen kehittymiseen on voinut tietenkin olla etu luonnonvalinnassa niissä elinympäristöissä, missä myrkkykäärmeiden aiheuttama vaara on ollut merkittävä.

Rotan hännän suhteen ajatukseni oli, että se voisi ulkomuodoltaan ja liikkumiselta olla "tarpeeksi lähellä" käärmesignaalia aivoille ja käynnistää inhoreaktion kehittymisen. Varsinkin jos joku mekastaa vieressä, että "Hyi rotta!"... Pelkojen kehittymisherkkyydessä voi tietysti olla myös yksilöllistä vaihtelua.

Sellaisen anekdootin olen kuullut (rotta-!) tutkijalta, joka on viettänyt aikaa Madagaskarilla, että lapset siellä päin usein leikkivät ja pelleilevät käärmeiden kanssa eivätkä pelkää niitä. Madagaskarilla melkein kaikki käärmeet ovat myrkyttömiä, eikä yksikään laji ole ihmiselle vaarallisen myrkyllinen.

Itse muistan pikkupoikana napanneeni vaskitsaa hännästä kiinni. Minulle oli ilmeisesti jo kerrottu, että ne ovat harmittomia liskoja. (Sen sijaan kukaan ei ollut kertonut, että vaskitsa voi tipauttaa häntänsä sisiliskon tavoin. Vaskitsaparka...)

Kyistä varmasti olin kuullut varoittelua, mutta en muista niitäkään pelänneeni, harmitti vain kun joillain oli tapana tappaa näitä hienoja eläimiä, kun sellaisia näkivät. Paljaisiin häntiinkään minulla ei ollut selvästikään kehittynyt lapsena pelkoreaktiota; sukulaistädit kauhistelevat vieläkin, kun nappasin kuivaan kaivoon joutuneen hiiren hännästä kiinni ja toin näytille.

Yhden tutkimuksen mukaan 3-4 vuotiaat lapset erottavat iskemään valmistautuvan käärmeen kuvan kukkien kuvien joukosta nopeammin kuin lepäävän käärmeen kuvan (Masataka ym. 2010). Totta puhuen tämä tutkimus ei minusta kerro muuta kuin jo edellä mainitusta kasvojen tunnistuksesta, ihmisen aivot ovat erittäin tehokkaita erottamaan kasvoja. Iskevän käärmeen silmät ja suu erottuvat paremmin kuin makaavan ja siksi kuvat niistä löytyvät nopeammin.

Käärmepelkoa on hankala tutkia ihmisillä, koska useimmiten ihmisillä on ainakin jotain kokemusta käärmeistä ja 3-4 vuotiaatkin ovat yleensä ainakin kuulleet jotain juttua käärmeistä, vaikka eivät olisi niitä vielä nähneetkään. Yksi poikkeus tulee mieleeni: pohjoisilla napa-alueilla olisi varmasti ollut aikanaan ihmisiä, jotka eivät tienneet käärmeistä mitään - mutta eipä tainnut kukaan silloin keksiä viedä käärmeitä näytille eskimoille! 

Muilla kädellisillä kuin ihmisellä käärmepelkoa on hiukan helpompi tutkia muilla kädellisillä kuin ihmisellä. Charles Darwin teki havaintoja, että eläintarhassa simpanssit pelkäävät käärmeitä, mutta eivät kilpikonnia. Kumma kyllä juuri tämän pidemmälle ei tämän aiheen tutkimuksissa ole Darwinin päivistä edetty.

Kyselin asiaa tutkijalta, joka on erikoistunut simpanssien ja muiden kädellisten tietoisuuteen, persoonallisuuteen ja evoluutioon. Tutkija itse on käyttänyt kumikäärmeitä menestyksellisenä pelottimena eläintarhan simpansseilla ja marmoseteilla, mutta mistään kattavista kädellisten käärmepelon tutkimuksista tutkijakaan ei ollut tietoinen.

Yhden tutkimuksessa vertailtiin alunperin luonnosta pyydystettyjä ja koko ikänsä laboratoriossa eläneitä "käärmenaiiveja" makakeja (Mineka ym. 1980). Makakit olivat kokeessa nälkäisiä ja niille tarjottiin niiden suosikkiruokia, mutta apinan ja herkkupalan väliin sijoitettiin oikea käärme, aidon näköinen lelukäärme, vähemmän aito kuminen käärme, erivärisiä sähköjohtoja tai kontrolliksi puupalikoita.

Laboratoriossa kasvaneet makakit eivät pelänneet edes oikeaa käärmettä, vaan syöksyivät herkkujen kimppuun. Villiä alkuperää olevat makakit oikea käärme pysäytti ja käärmeen näköiset lelut olivat melkein yhtä ylittämätön este. Sähköjohtojakin jäätiin tutkimaan joksikin aikaa ennen kuin uskallettiin ne ohittaa. Pidemmässä kokeessa luonnosta kotoisin olleet apinat lopulta saattoivat uskaltautua käärmeen ohi, mutta pelko palasi, kun koe uusittiin tauon jälkeen.

Johtopäätösten vetäminen laboratorion poikkeusoloista luonnonoloihin on tietysti aina epävarmaa. Luonnossa kädellisillä käytännössä aina on kokemusta käärmeistä. Ihmisapinoiden voisi hyvinkin uskoa tunnistavan luonnossa vaarattomia käärmeitä vaarallisista ja välittävän tätä tietoa sukupolvesta toiseen.

Käärmepelon synnynnäisyys on hankala tutkittava ja hankala määriteltävä. Sen sijaan hypoteesin rottapelon synnynnäisyydestä voi kumota parillakin perusteella. Ainakin jos tarkoitetaan nimenomaan Rattus-suvun oikeita rottia.

Ensimmäinen peruste on se, että aikaa ei ole ollut riittävästi. Euroopassa ihmiset ovat olleet mustarotan ja sitten rotan kanssa tekemisissä vasta noin kolmesataa vuotta. Ihmissukupolvia on ollut aivan liian vähän hypoteettisten ”rottapelkogeenien” yleistymiseen.

Rottien kotiseudulla Kaakkois-Aasiassa (katso aiempi juttu Rotan alkukoti) Afrikasta kotoisin olevat ihmiset ovat kohdanneet jo aikaisemmin. Ensin luultavasti neandertalinihmiset ja denisovanihmiset (joista ei tiedetä muuta kuin mitä yhden sormen luun dna:sta on voitu päätellä). Homo sapiens saapui rotan kotiseudulle ehkä 50000 vuotta sitten.

Tuolloin elettiin vielä metsästys-keräilykulttuurin aikaa ja rotan kaltaiset eläimet olivat a) mahdollista pientä välipalaa ja b) vähän varottavia, koska ne saattoivat purra kun niitä yritti napata kiinni. Luonnollinen synnynnäinen reaktio rottaa kohtaan olisi siis lievä uteliaisuus yhdistettynä lievään varovaisuuteen.

Toinen syy siihen, että rottapelko tuskin on perinnöllistä on se, että niiden pelkäämiseen ei ollut mitään syytä ennen kuin ihmispopulaatiot kasvoivat niin suuriksi, että rotat (ja ruton tapauksessa myös rottien kirput) muuttuivat merkittäviksi taudinaiheuttajiksi. Tämä tapahtui vasta maanviljelyksen keksimisen jälkeen. Rattusten kotiseuduilla Kaakkois-Aasian saaristossa ja Kaakkois-Siperiassa ihmisasutus alkoi tihentyä niin myöhään, että rotilla ei ole ehtinyt olla merkitystä ihmisen evoluution kannalta.

Ajatuskokeena voisi miettiä tätä: kuinka oravaan suhtauduttaisiin, jos orava eläisi viemäreissä ja kaatopaikoilla, sotkisi paikkoja, söisi ihmisten ruuat ja ("musta-") orava olisi levittänyt ruttoa?

Mitä jos tämä eläin olisi paha tuholainen? Kuva: Wikipedia.

Toinen ajatuskoe: miten rottaan suhtauduttaisiin, jos sen häntä olisi paljas, mutta litteä kuin majavalla? (Kiitos Sonja, en tullutkaan rotanhäntäjutussa ajatelleeksi majavaa!)

Metka häntä? Kuva: Wikipedia.

Entä jos rotta olisi leppäkertun värinen?

Leppäkerttu on niitä harvoja hyönteisiä, joita yleisesti pidetään söpönä. Pyöreä olemus ja isot silmiltä näyttävät valkoiset täplät ratkaisevat. Kirkkaiden värien olisi tarkoitus olla varoitusvärejä, mutta jostain syystä leppäkerttu ei haise niin pahalle ihmisen mielestä kuin vaikka monet luteet (ja ihmiset eivät syö leppäkerttuja, joten pahaa makuakaan ei huomaa). Kirkkaat karkkivärit eivät leppäkertun tapauksessa ole ihmiselle pelote, vaan näyttävät iloisilta ja pirteiltä.

Käärmeiden tapauksessa leppäkertulta lainattu varoitusväri epäilemättä toimisi siinä missä korallikäärmeen iloiset raidatkin: kuva leppäkertun väriseksi muokatusta kyystä.

Leppäkerttulajit, jotka eivät ole pyöreitä, joilla ei ole silmätäpliä ja joiden värit ovat tylsiä eivät saavuttaisi ehkä samaa asemaa vaikka lastenkirjoissa kuin seitsenpistepirkko. Esimerkiksi tämä leppäkerttulaji lienee monen mielestä jopa inhottavan näköinen.

Vielä yksi hyvä  ajatuskoe pohdittavaksi: miten suhtauduttaisiin seitsenpistepirkon väriseen torakkaan?

Entä seitsenpistepirkon värinen rotta? No joo, voisihan se olla näyttelyissä menestys :-)

Lähteet:

Masataka, N., Hayakawa, S. ja Kawai, N. 2010: Human young children as well as adults demonstrate 'superior' rapid snake detection when typical striking posture is displayed by the snake. PLoS One. 5: e15122.

Mineka, S., Keir, R. ja Price, V.  1980: 12: Fear of snakes in wild- and laboratory-reared rhesus monkeys. Anim. Learn. Behav. 8: 653-663.

Öhman, A. ja Mineka, S. 2003: The Malicious serpent: Snakes as a prototypical stimulus for an evolved module of fear. Curr. Dir. Psych. Sci. 12: 5-9.

Leppäkerttueläimet: Kasper diem -blogi.