Naksutinkoulutuksen historiaa ja nykypäivää

Olen usein kuullut väitteen, että naksutinkoulutus-menetelmän eläintenkoulutuksessa keksi biologi Karen Pryor delfiineille. Oikeastaan hän kuitenkin vain toi menetelmän käyttöön laajalle yleisölle kirjojensa myötä.

Monia hyviä keksintöjä on keksitty alunperin sotimistarkoitukseen, johtunee siitä, että siihen on oltu valmiita pistämään paljon rahaa. Naksutinkoulutustekniikkaa käyttivät jo 1944-1945 Brelandit laivaston eläintenkoulutusohjelmassa. He kouluttivat kyyhkyjä nokkimaan pommeja jolloin pommi saadaan varmasti tarkkaan osoitteeseen. Lähdettyään armeijasta ja perustettuaan yrityksen ABE, "Animal Behaviour Enterprises", he kouluttivat monia eri eläimiä ja myös muutaman koiran naksutinkoulutustekniikalla. He yrittivät esitellä tekniikkaa koirankouluttajille 1940- ja 50-luvuilla. Koiraihmiset eivät kiinnostuneet. Silloin vasta keskusteltiin siitä kuinka palkitseminen voisi olla parempi tapa kouluttaa koiria kuin rankaiseminen.

Nykyään koirankoulutuksessa on jo yleisesti hyväksyttyä, että kouluttaessa palkitsemalla saa parempia tuloksia kuin kouluttamalla pakolla. Naksutinkoulutus on hyvin laajasti käytössä koirapiireissä. 1990-luvulla alettiin tekniikkaa käyttää koulutuskentillä, ja se avasi monen kouluttajan silmät: parempia tuloksia palkitsemalla, ja koulutus eläimestä jopa kivaa!

Ehkä sama ulottuu jonain päivänä hevostenkin koulutukseen. Hevosten koulutuksessa on vielä yleistä, että käytetään raippaa, kannuksia ja rangaistuksia. Tuntuu oudolta kuinka ratsastuskouluissa opetetaan lapsia: "lyö sitä jos se ei tottele". Kukaan tuskin enää opettaisi ketään lyömään koiraansa jos se ei tottele. Kaikki hevosten koulutuksessa ja ratsastuksessa perustuu negatiiviseen vahvisteeseen. Positiivista vahvistamista pelätään syvään juurtuneiden uskomusten takia: se oppii näykkimään jos palkitsen sitä herkuilla. Negatiivisessa vahvisteessakaan ei ole mitään pahaa, jos sitä opetetaan käyttämään oikein. Aina ensin aloitetaan mahdollisimman pienellä avulla, jota tarvittaessa voimistetaan. Paine poistuu heti kun eläin reagoi halutulla tavalla. Näin eläin oppii, että omalla toiminnalla voi poistaa paineen ja voi toimia jo helläänkin apuun reagoimalla. 

Löytyy kuitenkin uran uurtajia ja pioneereja hevostenkin kouluttamisessa operantilla koulutuksella ja positiivisella vahvistamisella, Suomestakin mm. Tuire Kaimio. Useimmat ihmettelevät nähdessään miten erilailla käyttäytyy hevonen, joka on koulutettu palkitsemalla. Kuulopuheiden mukaan vain palkitsemalla koulutetut hevoset menevät passagea "lennokkaasti" ja näky on aivan erilaista kuin perinteisesti negatiivisella vahvisteella koulutettujen menestyneiden kouluhevosten meno.

Sama menetelmä toimii siis lähes kaikilla eläinlajeilla. Lemmikkinsä elämään voi tuoda lisää hyvinvointia kouluttamalla sitä naksuttimella. Koirat, kissat, linnut, pikkujyrsijät, kaikki saavat lisävirikkeitä ja aivojumppaa koulutushetkistä. Arkitottelevaisuuden lisäksi voi opettaa vaikka sirkustemppuja. 

Ei voida kuitenkaan unohtaa miten tärkeää on tuntea kyseisen eläinlajin käytös luonnossa. Kaikki hyvät eläintenkouluttajat ovat viettäneet tuhansia tunteja vain tarkkaillen eläimiä, jotta oppivat minkälaista niiden lajityypillinen käyttäytyminen on.

Minkälaisia eläimiä sinä olet kouluttanut naksuttimella ja miten on sujunut? Olisiko jakaa hauskoja temppuja joita voisi opettaa lemmikeilleen?

Lisälukemista:

http://www.freewebs.com/klikki/bobbailey.html

http://rantahiekkaa.wordpress.com/2012/09/21/naksutinkoulutuksen-haasteista/

http://elainkoulutus.wordpress.com/tag/hevonen-naykkii/

rotat töissä

Heurekan rotat pelaavat työkseen koripalloa. Tai no, ehkä vosi sanoa, että enemmänkin harrastavat koriksen pelaamista. Ruokaahan saa, vaikkei jaksaisi pelaillakaan.

Rottia voisi kouluttaa työskentelemään myös ihmisen apuna. Tansaniassa koulutetaan rottia etsimään hajun perusteella maamiinoja. Hollannissa on aloitettu rottien koulutus poliisirotiksi. Niillä on jopa parempi hajuaisti kuin koirilla ja ne oppivat erottamaan hajuja alle kuukaudessa kun koirien koulutus kestää kuukausia.

Mutta eivät rotat kokonaan koiria tule syrjäyttämään poliisivoimissa. Rotalla kun on luontainen neofobia, eli uusien asioiden pelko. Jos villirotan eteen asetetaan outoa, uutta ruokaa, ne ei koske siihen viiksikarvoillakaan. Sen tähden rottia voi olla hankala myös myrkytttää. Poliisirotilla neofobia aiheuttaa sen, etteivät rotat koe oloaan turvalliseksi vieraissa paikoissa eikä niitä voi kuljettaa rikospaikoille. Tutkimusmateriaali on tuotava rottien luokse. Mutta silloin kun se on mahdollista, rotilta saa tulokset nopeammin kuin laboratoriosta. Esimerkiksi ruutia rotat haistavat paljon nopeammin kuin mitä laboratoriotulosten odottaminen kestää.

Neofobia näkyy Heurekan rotissa mm. siinä ettei ovesta livahdeta karkuun vaikka se joskus auki olisikin. Näyttelyistä kuuluu oudot äänet ja hajut eikä sinne heti olla karkaamassa.

Linkki juttuun poliisirotista:
http://www.spiegel.de/international/europe/dutch-police-train-rats-to-aid-crime-investigations-a-922413.html

Kuka pelkää rottia, käärmeitä, oravia, majavia...?

Tämä on jatkoa aiemmalle Eläinten söpöydestä -jutulle. Käärmepelon mahdollinen synnynnäisyys herätti kiinnostusta ja tutkin asiaa vähän enemmän. Ei hätää, palaan kyllä jutun aikana käärmeaiheesta takaisin rottien pariin. Mutta aloitetaan vauvoista.

Vauva oppii hyvin nopeasti erottamaan kasvoja esittävän kuvan satunnaisista silmiä, suuta ja nenää esittävien kuvioiden yhdistelmistä (ja hymyilemään näille "kasvoille").

Kuva: twistedsifter.com/2013/05/50-faces-in-everyday-places/

Ihminen näkee kasvoja helposti sielläkin missä niitä ei ole (kuten Marsissa). Aivoissa on synnynnäinen valmius oppia tunnistamaan kasvot, pieni näköärsyke rittää kyvyn pikaiseen kehittymiseen. Toisaalta, jos lapsi syntyy sokeana, kasvoja ei tietenkään opi tunnistamaan. Onko kasvojen tunnistaminen siis synnynnäinen ominaisuus vai ei?

Käärmepelon kanssa voi olla sama juttu, kuin kasvojen tunnistamisessa. Aivot voivat olla herkkiä kehittämään pelon käärmeitä kohtaan. Pieni ärsyke kriittisellä iällä riittää, esimerkiksi käärmehavainto ja aikuisten huuto "Käärme, hui KAMALAA, äkkiä pois sieltä!" Jälki voi olla hyvin pysyvä ja johtaa jopa fobiaan.

Kymmenen vuotta vanha yhteenvetoartikkeli aiheesta spekuloi, että käärmepelkoalttius voisi olla kehittynyt nisäkkäiden aivoihin jo dinosaurusten aikaan (Öhman ja Mineka 2003). Hyvin mahdollista, mutta suoraa näyttöä tällaisesta ei tietääkseni ole. Herkkyys käärmeiden pelkäämisen kehittymiseen on voinut tietenkin olla etu luonnonvalinnassa niissä elinympäristöissä, missä myrkkykäärmeiden aiheuttama vaara on ollut merkittävä.

Rotan hännän suhteen ajatukseni oli, että se voisi ulkomuodoltaan ja liikkumiselta olla "tarpeeksi lähellä" käärmesignaalia aivoille ja käynnistää inhoreaktion kehittymisen. Varsinkin jos joku mekastaa vieressä, että "Hyi rotta!"... Pelkojen kehittymisherkkyydessä voi tietysti olla myös yksilöllistä vaihtelua.

Sellaisen anekdootin olen kuullut (rotta-!) tutkijalta, joka on viettänyt aikaa Madagaskarilla, että lapset siellä päin usein leikkivät ja pelleilevät käärmeiden kanssa eivätkä pelkää niitä. Madagaskarilla melkein kaikki käärmeet ovat myrkyttömiä, eikä yksikään laji ole ihmiselle vaarallisen myrkyllinen.

Itse muistan pikkupoikana napanneeni vaskitsaa hännästä kiinni. Minulle oli ilmeisesti jo kerrottu, että ne ovat harmittomia liskoja. (Sen sijaan kukaan ei ollut kertonut, että vaskitsa voi tipauttaa häntänsä sisiliskon tavoin. Vaskitsaparka...)

Kyistä varmasti olin kuullut varoittelua, mutta en muista niitäkään pelänneeni, harmitti vain kun joillain oli tapana tappaa näitä hienoja eläimiä, kun sellaisia näkivät. Paljaisiin häntiinkään minulla ei ollut selvästikään kehittynyt lapsena pelkoreaktiota; sukulaistädit kauhistelevat vieläkin, kun nappasin kuivaan kaivoon joutuneen hiiren hännästä kiinni ja toin näytille.

Yhden tutkimuksen mukaan 3-4 vuotiaat lapset erottavat iskemään valmistautuvan käärmeen kuvan kukkien kuvien joukosta nopeammin kuin lepäävän käärmeen kuvan (Masataka ym. 2010). Totta puhuen tämä tutkimus ei minusta kerro muuta kuin jo edellä mainitusta kasvojen tunnistuksesta, ihmisen aivot ovat erittäin tehokkaita erottamaan kasvoja. Iskevän käärmeen silmät ja suu erottuvat paremmin kuin makaavan ja siksi kuvat niistä löytyvät nopeammin.

Käärmepelkoa on hankala tutkia ihmisillä, koska useimmiten ihmisillä on ainakin jotain kokemusta käärmeistä ja 3-4 vuotiaatkin ovat yleensä ainakin kuulleet jotain juttua käärmeistä, vaikka eivät olisi niitä vielä nähneetkään. Yksi poikkeus tulee mieleeni: pohjoisilla napa-alueilla olisi varmasti ollut aikanaan ihmisiä, jotka eivät tienneet käärmeistä mitään - mutta eipä tainnut kukaan silloin keksiä viedä käärmeitä näytille eskimoille! 

Muilla kädellisillä kuin ihmisellä käärmepelkoa on hiukan helpompi tutkia muilla kädellisillä kuin ihmisellä. Charles Darwin teki havaintoja, että eläintarhassa simpanssit pelkäävät käärmeitä, mutta eivät kilpikonnia. Kumma kyllä juuri tämän pidemmälle ei tämän aiheen tutkimuksissa ole Darwinin päivistä edetty.

Kyselin asiaa tutkijalta, joka on erikoistunut simpanssien ja muiden kädellisten tietoisuuteen, persoonallisuuteen ja evoluutioon. Tutkija itse on käyttänyt kumikäärmeitä menestyksellisenä pelottimena eläintarhan simpansseilla ja marmoseteilla, mutta mistään kattavista kädellisten käärmepelon tutkimuksista tutkijakaan ei ollut tietoinen.

Yhden tutkimuksessa vertailtiin alunperin luonnosta pyydystettyjä ja koko ikänsä laboratoriossa eläneitä "käärmenaiiveja" makakeja (Mineka ym. 1980). Makakit olivat kokeessa nälkäisiä ja niille tarjottiin niiden suosikkiruokia, mutta apinan ja herkkupalan väliin sijoitettiin oikea käärme, aidon näköinen lelukäärme, vähemmän aito kuminen käärme, erivärisiä sähköjohtoja tai kontrolliksi puupalikoita.

Laboratoriossa kasvaneet makakit eivät pelänneet edes oikeaa käärmettä, vaan syöksyivät herkkujen kimppuun. Villiä alkuperää olevat makakit oikea käärme pysäytti ja käärmeen näköiset lelut olivat melkein yhtä ylittämätön este. Sähköjohtojakin jäätiin tutkimaan joksikin aikaa ennen kuin uskallettiin ne ohittaa. Pidemmässä kokeessa luonnosta kotoisin olleet apinat lopulta saattoivat uskaltautua käärmeen ohi, mutta pelko palasi, kun koe uusittiin tauon jälkeen.

Johtopäätösten vetäminen laboratorion poikkeusoloista luonnonoloihin on tietysti aina epävarmaa. Luonnossa kädellisillä käytännössä aina on kokemusta käärmeistä. Ihmisapinoiden voisi hyvinkin uskoa tunnistavan luonnossa vaarattomia käärmeitä vaarallisista ja välittävän tätä tietoa sukupolvesta toiseen.

Käärmepelon synnynnäisyys on hankala tutkittava ja hankala määriteltävä. Sen sijaan hypoteesin rottapelon synnynnäisyydestä voi kumota parillakin perusteella. Ainakin jos tarkoitetaan nimenomaan Rattus-suvun oikeita rottia.

Ensimmäinen peruste on se, että aikaa ei ole ollut riittävästi. Euroopassa ihmiset ovat olleet mustarotan ja sitten rotan kanssa tekemisissä vasta noin kolmesataa vuotta. Ihmissukupolvia on ollut aivan liian vähän hypoteettisten ”rottapelkogeenien” yleistymiseen.

Rottien kotiseudulla Kaakkois-Aasiassa (katso aiempi juttu Rotan alkukoti) Afrikasta kotoisin olevat ihmiset ovat kohdanneet jo aikaisemmin. Ensin luultavasti neandertalinihmiset ja denisovanihmiset (joista ei tiedetä muuta kuin mitä yhden sormen luun dna:sta on voitu päätellä). Homo sapiens saapui rotan kotiseudulle ehkä 50000 vuotta sitten.

Tuolloin elettiin vielä metsästys-keräilykulttuurin aikaa ja rotan kaltaiset eläimet olivat a) mahdollista pientä välipalaa ja b) vähän varottavia, koska ne saattoivat purra kun niitä yritti napata kiinni. Luonnollinen synnynnäinen reaktio rottaa kohtaan olisi siis lievä uteliaisuus yhdistettynä lievään varovaisuuteen.

Toinen syy siihen, että rottapelko tuskin on perinnöllistä on se, että niiden pelkäämiseen ei ollut mitään syytä ennen kuin ihmispopulaatiot kasvoivat niin suuriksi, että rotat (ja ruton tapauksessa myös rottien kirput) muuttuivat merkittäviksi taudinaiheuttajiksi. Tämä tapahtui vasta maanviljelyksen keksimisen jälkeen. Rattusten kotiseuduilla Kaakkois-Aasian saaristossa ja Kaakkois-Siperiassa ihmisasutus alkoi tihentyä niin myöhään, että rotilla ei ole ehtinyt olla merkitystä ihmisen evoluution kannalta.

Ajatuskokeena voisi miettiä tätä: kuinka oravaan suhtauduttaisiin, jos orava eläisi viemäreissä ja kaatopaikoilla, sotkisi paikkoja, söisi ihmisten ruuat ja ("musta-") orava olisi levittänyt ruttoa?

Mitä jos tämä eläin olisi paha tuholainen? Kuva: Wikipedia.

Toinen ajatuskoe: miten rottaan suhtauduttaisiin, jos sen häntä olisi paljas, mutta litteä kuin majavalla? (Kiitos Sonja, en tullutkaan rotanhäntäjutussa ajatelleeksi majavaa!)

Metka häntä? Kuva: Wikipedia.

Entä jos rotta olisi leppäkertun värinen?

Leppäkerttu on niitä harvoja hyönteisiä, joita yleisesti pidetään söpönä. Pyöreä olemus ja isot silmiltä näyttävät valkoiset täplät ratkaisevat. Kirkkaiden värien olisi tarkoitus olla varoitusvärejä, mutta jostain syystä leppäkerttu ei haise niin pahalle ihmisen mielestä kuin vaikka monet luteet (ja ihmiset eivät syö leppäkerttuja, joten pahaa makuakaan ei huomaa). Kirkkaat karkkivärit eivät leppäkertun tapauksessa ole ihmiselle pelote, vaan näyttävät iloisilta ja pirteiltä.

Käärmeiden tapauksessa leppäkertulta lainattu varoitusväri epäilemättä toimisi siinä missä korallikäärmeen iloiset raidatkin: kuva leppäkertun väriseksi muokatusta kyystä.

Leppäkerttulajit, jotka eivät ole pyöreitä, joilla ei ole silmätäpliä ja joiden värit ovat tylsiä eivät saavuttaisi ehkä samaa asemaa vaikka lastenkirjoissa kuin seitsenpistepirkko. Esimerkiksi tämä leppäkerttulaji lienee monen mielestä jopa inhottavan näköinen.

Vielä yksi hyvä  ajatuskoe pohdittavaksi: miten suhtauduttaisiin seitsenpistepirkon väriseen torakkaan?

Entä seitsenpistepirkon värinen rotta? No joo, voisihan se olla näyttelyissä menestys :-)

Lähteet:

Masataka, N., Hayakawa, S. ja Kawai, N. 2010: Human young children as well as adults demonstrate 'superior' rapid snake detection when typical striking posture is displayed by the snake. PLoS One. 5: e15122.

Mineka, S., Keir, R. ja Price, V.  1980: 12: Fear of snakes in wild- and laboratory-reared rhesus monkeys. Anim. Learn. Behav. 8: 653-663.

Öhman, A. ja Mineka, S. 2003: The Malicious serpent: Snakes as a prototypical stimulus for an evolved module of fear. Curr. Dir. Psych. Sci. 12: 5-9.

Leppäkerttueläimet: Kasper diem -blogi.

Miksi tiedekeskuksessa on koripallorottia?

Rottien koripallopelit kestävät yleensä noin kymmenen minuuttia, ja pelin aikana me valmentajat kerromme yleisölle rotista ja niiden koulutuksesta. Pelit ovat usein yleisön mielestä hauskoja ja rotat suloisia, mutta aina joskus katsojaa jää askarruttamaan, miten rottien koripallo liittyy tieteeseen, ollaanhan nyt tiedekeskuksessa! Ovatko rotat täällä pelaamassa vain viihdyttääkseen yleisöä? Miten tiede ja tutkimus liittyy rottakoripalloon?

Rottakoripallonäytökset voivat kieltämättä olla hyvinkin viihdyttäviä, varsinkin jos ei aikaisemmin ole nähnyt koulutettuja jyrsijöitä työn touhussa. Kuten muidenkaan Heurekan näyttelykohteiden tai ohjelmien, myöskään rottakoripallon tarkoitus ei kuitenkaan ole pelkästään viihdyttää. Rottien koulutusmenetelmä, naksutinkoulutus eli operantti ehdollistaminen, perustuu behavioristiseen oppimisteoriaan, joka kuuluu eläinten käyttäytymistieteen ja kognitiotieteen aloihin. Rottakoripalloesitykset esittelevät siis B.F Skinnerin alun perin kehittämää oppimisteoriaa. 

Skinnerin tutkimusasetelma. Nälkäinen rotta saa ruokaa painaessaan vipua. Laatikkoa kutsutaan tutkijan mukaan nimellä Skinner box.

 

Skinner kehitteli teoriaansa 1930 ja 1940 luvuilla. Eläinkokeilla esimerkiksi palkitsemista ja rankaisemista tutkinut Skinner päätyi tutkimustulostensa pohjalta muun muassa suosittamaan, että fyysisen rangaistuksen käytöstä kouluissa luovuttaisiin. Hän ei vastustanut oppilaiden näpeille karttakepillä lyömistä eettisistä syistä, vaan siksi, että oli tutkimustensa perusteella havainnut rankaisemisen oppimiselle haitalliseksi. Nykyisin behaviorismi ei ole enää kovin suosittu oppimisteoria pedagogien, eli ihmisten oppimista tutkivien keskuudessa. Vaikka behaviorismi ei ehkä riitäkään yksin selittämään sitä, millä tavalla  ihmiset oppivat asioita, niin silti sen perusperiaatteet pätevät edelleen niin ihmisten kuin eläintenkin koulutuksessa.

Jokaisen pelin selostuksessa koulutuksen tieteellinen pohja ei tule yhtä selvästi esille. Usein yleisössä on lapsia, ja useimmiten pelin aikana kertomamme asiat liittyvätkin Heurekan rottiin, niiden elämään ja ehkä myös rottaan eläinlajina tai lemmikkinä. Koska tarkoituksemme on innostaa ihmisiä tieteen pariin ja herätellä yleisöä kiinnostumaan erilaisista tieteenaloista, monet Heurekan näyttelykohteista ja esityksistä ovatkin tarkoituksella hauskoja, jännittäviä tai viihdyttäviä. Voi olla, että vain pieni osa vaijeripyörällä ajavista tulee juuri sillä hetkellä miettineeksi fysiikan lakeja. Vaijerilla pyöräily kuitenkin jää ihmisten mieleen, ja vaikka ei heti samana päivänä tulisikaan esittäneeksi kysymystä "miksi pyörä ei kaadu", saattaa uteliaisuus herätä myöhemmin.

Heurekan rotat eivät joudu kököttämään yksin ja nälkäisenä Skinner boxissa. Ne saavat toteuttaa lajinmukaista käyttäytymistä köllöttelemällä porukalla, ja pääsevät nauttimaan 40-luvulla eläneiden serkkujensa avulla tehdyn tutkimuksen tuloksista opetellessaan rottakoripalloa.

Rottakoripalloesitys voi herättää katsojassa kysymyksiä esimerkiksi biologiaan, psykologiaan, ekologiaan tai vaikkapa etiikkaan liittyen. Myös filosofia on tiede, ja esimerkiksi juuri kysymys siitä, onko ollenkaan oikein pitää eläimiä tiedekeskuksessa tai eläintarhassa esiintymässä yleisölle on mielenkiintoinen moraalifilosofinen ongelma. Jonkun mielestä voi olla väärin pitää mitään eläimiä vangittuna. Silloinhan emme voisi pitää myöskään koiria tai kissoja lemmikkeinä, puhumattakaan ruoaksi kasvatettavista kanoista ja possuista. Itse olen kuitenkin taipuvaisempi uskomaan, että ihmisillä on vastuu vangittuina elävien eläinten hyvinvoinnista, ja erityinen velvollisuus huolehtia jalostamiensa eläinlajien yksilöistä, jotka eivät edes ilman ihmistä olisi olemassa. Senpä takia en ole huolissani Heurekassa asuvien kesyrottien oikeuksista, sillä tiedän että me rottien kouluttajat pidämme niistä hyvää huolta.

Tieteen tehtävä on tietenkin pyrkiä löytämään puolueetonta tietoa ja mahdollisimman hyviä ja tarkkoja selityksiä ilmiöille. On kuitenkin aina hienompaa, jos tutkittua tietoa voidaan myös käyttää niin, että se tekee ihmisten tai eläinten elämästä parempaa. Esimerkiksi koirien tai hevosten koulutuksessa on vallalla monia virheellisiä uskomuksia ja vanhentunutta tietoa, joiden soveltaminen saattaa aiheuttaa eläimelle jopa vahinkoa. Toivon tietysti, että mahdollisimman moni rottakoripalloa nähnyt eläimen omistaja kiinnostuisi oppimisteoriasta, ja tätä kautta tutkittuun tietoon perustuvat eläintenkoulutusmenetelmät yleistyisivät.

Eläinten söpöydestä

Heurekan rotat herättävät yleisössä yleensä kolmenlaisia reaktioita. Yksi on tämä: "Oii, kuinka IHANIA!" Olen samaa mieltä. Toinen reaktio: "Yäk, täällä on rottia!" Yleisin kommentti on jotain näiden kahden ääripään väliltä tyyliin: "Ovathan ne suloisia, mutta tuo häntä..."

On sinänsä erikoista, että paljas iho herättää inhoa juuri meissä, nisäkkäissä, joiden oma iho on poikkeuksellisen paljas. Onko paljaan luikeromaisen hännän vierastamisella jotain tekemistä käärmepelon kanssa? Aivomme ovat mahdollisesti synnynnäisesti herkät kehittämään pelkoreaktion käärmeitä kohtaan.

Epäilemättä pörröhäntäisistä mutanttirotista tulisi suosittuja lemmikkejä, jos sellaisia sattuisi syntymään. Niistä voisi kuitenkin tuntua vähän samalta kuin ihmisestä, jonka hikeä estetään haihtumasta kumipuvulla - rotta kun käyttää paljasta häntäänsä ruumiinlämpönsä säätelyyn. Rotista on jalostettu hännättömiä ja karvattomia muotoja. Nekään tuskin voivat kovin hyvin.

Vaikka aikuiset rotat monia ihmisiä inhottavatkin, rotanpoikaset sulattavat jo useimpien sydämen.

Aww...!

Jos käärmeiden pelko on koodattu aivoihimme, niin kiintymys vauvoihin ja yleensä nisäkkäänpoikasiin on koodattu vielä syvemmälle. Käärmepelon oppii useimmiten helposti voittamaan, mutta sille ei voi mitään, että pikkuruinen, pyöreäpäinen, isosilmäinen ja pieninenäinen eläinpienokainen on söpö.

Neurotutkija David Eaglemanin sanoin: "vauvojen isot silmät ja pyöreät kasvot eivät näytä meistä söpöiltä sen vuoksi, että niissä olisi jotain luonnonlain kaltaista "söpöyttä", vaan koska on evoluution kannalta tärkeää, että aikuiset huolehtivat vauvoista. Ne perintölinjat, joissa vanhemmat eivät pitäneet lapsiaan söpöinä, ovat kuolleet pois, koska niissä jälkeläisistä ei pidetty tarpeeksi hyvää huolta."

Viehtymys ihmismäisiin ja lapsenomaisiin piirteisiin näkyy vaikkapa litteänaamaisten koirien jalostuksessa. Hyvä esimerkki on myös Mikki Hiiren "evoluutio". Terävänenäinen oikeaa hiirtä muistuttava hahmo muuttui asteittain ihmismäisemmäksi ja lapsenomaisemmaksi. 

Joillekin eläimille ihmismäiset ja vauvamaiset piirteet voivat koitua kohtalokkaiksi. En linkitä tähän yhtään söpöä youtubevideota lemmikkihidasloreista (Nycticebus), koska netissä leviävät kuvat ja videot ovat tutkimuksen mukaan lisänneet laitonta pyyntiä ja kauppaa näillä muutenkin hyvin uhanalaisilla eläimillä. Rotta on siitä huoleton lemmikki, että se ei ainakaan ole kuolemassa luonnosta sukupuuttoon.

Yksi omia suosikkieläimiäni on korvajerbo (Euchoreutes naso) - kengurun tavoin hyppivä valtavan isokorvainen salaperäinen jyrsijä Mongolian aavikoilta. Korvajerbon elämäntavoista ei tiedetä oikein mitään. Eläin on myös hurmaavan söpö... Korvajerbosta ja muista jerbolajeista kiertää netissä kuvia ja videoita ja niilläkin käydään epäilemättä laitonta lemmikkikauppaa.

Olisihan korvajerbo minustakin aivan mahtava lemmikki, mutta ottaisin kyllä ensin hyvin tarkkaan selvää, mistä eläimet ovat peräisin. On surullista, jos lemmikkieläimiksi pyynti johtaa harvinaisen eläimen vähenemiseen luonnosta ja voi jopa olla se viimeinen niitti joka vie eläimen sukupuuttoon.

Oikea tapa edetä harvinaisten ja huonosti tunnettujen eläinten suhteen olisi tutkia niitä ensin luonnossa ja selvittää kuinka uhanalaisia ne ovat ja sitten tarpeen ja mahdollisuuksien mukaan suojella eläinten elinalueita ja perustaa niille kontrolloitu lisääntymisohjelma maailman eläintarhoihin. Valitettavan usein tietysti tällainen on tavoittamaton ihanne. Onneksi korvajerbo on mukana ainakin yhdessä suojeluprojektissa.

Lisäys 4.9.2013: Eläinten söpöydestä osa II: Kuka pelkää rottia, käärmeitä, oravia, majavia...

 

Sankarirotat miinanraivaustehtävissä

(Kuvat: www.apopo.org) 

 

Rottia koulutetaan maailmalla myös muunlaisiksi sankareiksi kuin koripallotähdiksi. Tunnetuimmiksi ovat nousseet Apopon rotat, joiden raportoidaan löytävän maamiinat, kaivosten ilma-aukot ja mahdollisesti ennakoivan romahdukset sekä haistavan tuberkuloosin.

Aluksi ihmiset olivat skeptisiä, kun ensimmäiset kuvat Apopo-projektin karvaisista sankarirotista julkistettiin maamiinojen peittämällä Mosambikin pellolla. Ei mennyt kauaa kuin kookkaat valjaisiin puetut rotat osoittivat todelliset kykynsä. Ne pujottelivat taitavasti miinakentällä ihmistaluttajiansa opastaen ja pysähtyivät välillä rapsuttamaan maata näyttäen miinojen paikat.

Sankarirotat tunnetaan viralliselta nimeltä miinanhavaitsijarottina (Mine Detection Rats - MDR), joita Apopo kouluttaa.  Koulutusmekanismi on pitkälti sama kuin koripallokoulussakin. Ensin opitaan sosiaalisia taitoja ja tullaan ”käsikesyiksi”, eli ei arastella ihmisten parissa oloa ja ihmisten kosketusta. Tämän jälkeen opetetaan rotta naksuttimeen, eli rotta ehdollistuu ääneen ja sitä seuraavaan ruokapalkkioon. Sitten rotta opetetaan tunnistamaan kohdehajut. Taitoja testataan ensin purettujen miinojen kanssa, ennen kuin rotat pääsevät tositoimiin.

Lisää tietoja projektista ja koulutuksesta www.apopo.org  ja www.apopo.org/en/mine-action/how/training

Ihmiset lomalla, rotat töissä

Heinäkuu taitaa olla suosituin aika pitää kesälomia. Heurekan rottalassa kahdeksan pientä karvaista työntekijää eivät kuitenkaan lomaile, vaan hommat jatkuvat melko samanlaisina kuin muinakin vuodenaikoina. Onneksi työtahti ei kuitenkaan ole raskas, vaan tyttöjen tarvitsee työskennellä vain muutama minuutti päivässä.

Ihanat (tärähtäneet) naiset rannalla. Etualalla Elvi tai Estelle, vaikea sanoa kun neiti ei poseerannut paikallaan. Muut vasemmalta oikealle: Sofia, Minerva, Vanamo ja Minttu.

Uusimmat tulokkaat saivat facebookissa pidetyn äänestyksen tuloksena nimet Minttu ja Vanamo. Huhtikuun viimeisenä päivänä syntyneet siskokset ovat nyt harjoitelleet koripallonpeluuta noin kuukauden. Kummankin harjoitukset ovat sujuneet hyvin, mutta voiton vie Minttu. Yksiväristen joukkueen nuorin jäsen on oppinut kuukaudessa lähes ammatilaisen otteet. Kuljetus ja koritus onnistuvat hienosti, tosin kori saa olla vielä hieman matalammalla, että pikkuinen ylettää kunnolla nostamaan siihen pallon. Vastustajien kanssa pelaamistakin on jo harjoiteltu, ja Minttu on saanut esitellä taitojaan myös kesälomapäivää Heurekaan viettämään tulleelle yleisölle.

Elvi sukeltaa altaan pohjalta riisiä.

Elvi kahlaa.

Yleisöä onkin piisannut, sillä Heurekassa syyskuuhun asti esillä oleva Body Worlds -näyttely on ollut todella suosittu. Rottien peliareena on hieman syrjässä näyttelyalueen takana, joten rotat ovat saaneet olla rauhassa pahimmalta melulta. Joinain päivinä on ollut todella kuuma, ja vanhemmat rotat ovat maanneet litteinä kopissa odottelemassa illan viilenemistä. Onneksi rottalassa on kuitenkin ilmastointi, ja halutessaan pelaajat voivat vilvoitella myös kahlaamalla pöydällä olevassa vesialtaassa.

Siellä sitä mantelia olisi, katselevat Estelle ja Sofia.

Naama kastui Sofialta sukeltaessa.

Minerva, Estelle ja Sofia yrittävät kurottaa altaan pohjalle reunalta. Elviä sen sijaan ei haittaa jos tassut kastuvat.

Herkut syöty. Elvi varmistelee vielä ettei mitään jäänyt.

Juniorit ovat olleet innokkaita treenaamaan, ja harjoitusten välilläkin aktiivisia. Minttua ja Vanamoa kiinnostaa aina mitä kouluttaja tekee, ja esimerkiksi siivouspuuhissa ne haluavat olla mukana. Siivotessa paidan alla kiipeilevä tai jaloissa juokseva rotta voi kuitenkin olla tiellä ja vaarassa jäädä alle. Yleensä tytöt joutuvatkin siivouspäivänä olemaan häkissä sen aikaa, että painavimmat kuivikelaatikot saadaan pestyä.

Minervaa kiinnostaa kamera. Naamakarvoitus on vesipisaroiden peitossa.

Vink! Estelle syö taustalla pohjasta sukeltamaansa mantelinpalaa.

Kesäflunssa on iskenyt kirjavien joukkueessa pelaavaan Hilppaan. Se on aivastellut muutaman päivän, ja myös silmät ja nenä ovat vuotaneet. Eläinlääkäri määräsi Hilpalle onneksi puhelimessa antibioottikuurin, joten tällä kertaa ei tarvitse lähteä lääkärissä käymään. Katsotaan miten lääkkeet alkavat purra. Lisäpotkuksi tulehduksen nujertamiseen Hilppa saa valkosipuliuutteella ja puolukkajauheella maustettua puuroa. Nam!

Ruokabloggauskuva: Hilpan antibioottiannos murustettuna vasemmalla, ja kupissa kyytipojaksi tarjoiltua kissanruokaa ja riisiä

Om nom antibioottia...

...saako lisää...

...kaikki meni.

Leikki on lasten työtä

Heurekaan on saapunut kaksi uutta pientä tulevaa koristähteä. Ovat luonteeltaan hirveän reippaita, rohkeita ja uteliaita. Koko ajan kiipeävät koriskentälle innokkaina treenaamaan. Taitaa olla noiden eläintenkin kanssa, että paras on kun on leikki-ikäisillä leikki-ikäinen kaverina. Jos olisi vain yksi poikanen jolla ei olisi ikäistään seuraa, tulisiko siitäkin "pikkuvanha" kuten ihmislapsista usein puhutaan jos ei ole lapsella kuin aikuisia seuranaan?

    

Vauhtia ja vilskettä riittää rottalassa näinä päivinä

Lapselle leikki on tärkeää kehityksen kannalta. Leikin kautta opitaan niitä selviytymistaitoja, joita aikuisena tarvitaan. Csikszentmihalyi Mihalyn (1) mukaan leikki on tärkeää omyös aikuisille. Hän puhuu paljon "flow"-tunnetilasta; ihminen on onnellisimmillaan kun hän keskittyy täysillä siihen mitä tekee ja oppii uutta, oivaltaa. Työelämässäkin voi saavuttaa onnellisuuden tunteen, jos tehtävät ovat tarpeeksi haastavia "ahaa"- elämykseen. Raha tai ulkopuolisesti onnellisena näyttäytyvä elämä ei tuo onnea, vaan oppiminen ja oivallukset.

Pallon pyörittely ja koriskentällä leikkiminen kuuluvat ensimmäisiin harjoituksiin

Viikon harjoittelun jälkeen pikkurotat osaavat kumpikin jo nostaa palloa korirenkaaseen ja kuljettaakin lyhyitä matkoja. Menee vielä muutama viikko kun taitoja hiotaan ennen kuin pienet saavat siirtyä ammattilaisjoukkueisiin. Toisella on naamassa kuvio, hänestä tulee kirjavien joukkueen pelaaja ja toinen saa siirtyä yksiväristen joukkueen vahvistukseksi. Facebookissa on nimistä äänestys vielä käynnissä Heureka -ryhmässä. Nimivaihtoehdot saatiin Heureka Clubin jäsenillassa ja siellä on myös mukana täällä aiemmin joulukuussa kysyttyjä nimiehdotuksia, silloisen rotan nimeksi valittiin Hilppa.

Ensin opetellaan nostamaan palloa ilmaan ja pikkuhiljaa pitää nostot oppia tekemään korirenkaan sisään

Ihmisillä on oppimisessa herkkyyskaudet, ikä jolloin oppii tiettyjä asioita jos vain saa siihen sopivia virikkeitä. Esimerkiksi kielten oppimisessa tämä on huomattu. Aivot ovat vastaanottavaisimpia kielen omaksumiseen 0-6 -vuotiaana. Jos silloin ei kuule puhetta, voi kielen myöhemmin oppiminen olla hyvin hankalaa. Vieraan kielen opettamisessa paras tapa olisi leikin kautta erilaiset kielikylvyt jo päiväkoti-ikäisillä. Aloitetaanko kielten opiskelu suomalaisessa peruskoulussa herkkyyskauden kannalta liian myöhään kun ensimmäiset vieraat kielet tulevat ohjelmaan vasta kolmannella luokalla?

Eläimilläkin on oppimisessaan herkkyyskaudet. Vanha koira oppii kyllä uusia temppuja, mutta oppiminen on tehokkainta nuorilla yksilöillä. Oppimisessa aivot muokkaantuvat ja syntyy uusia hermosolujen yhteyksiä (2). Flow -kokemuksen myötä kuitenkin myös vanhat eläimet kokevat onnellisuutta, jos saavat opetella uusia temppuja. Eläimet ovat onnellisia kun saavat oppia uusia temppuja. Mitä temppuja teidän lemmikit ovat saaneet opetella?

Viitteet: 

1) Csikszentmihalyi, M. (1975). Beyond Boredom and Anxiety: Experiencing Flow in Work and Play, San Francisco: Jossey-Bass.

2) https://blogs.helsinki.fi/studiageneralia/2013/02/13/synnove-carlson-oppimisen-biologiaa-ja-kemiaa/

Rotan suuri suku

Mikä eläin on rotan läheisin sukulainen?

Kukaan ei tiedä!

Tutkitaan asiaa vähän lähemmin. Piirrellään muutama sukupuu ja katsotaan mitä rotan sukulaisista tähän mennessä tiedetään.

Lähdetään liikkeelle jäniseläimistä, esimerkiksi rusakosta. Se on vielä aika kaukainen sukulainen rotalle. Orava on vähän läheisempi. Orava on sentään rotan tavoin jyrsijä. Kotihiiri on sukupuussa vielä lähempänä rottaa kuin orava.

Kuva 1: Yhden jäniseläimen ja

kolmen jyrsijän sukupuu.

Sukupuuhun voisi tietysti lisätä muita jäniseläimiä ja jyrsijöissäkin riittäisi valinnanvaraa - noin kaksi viidesosaa maailman reilusti yli viidestä tuhannesta nisäkäslajista on jyrsijöitä! Keskitytään tässä kuitenkin tarkemmin rottien sukuhaaraan. Rotan (Rattus norvegicus) läheisimpiä sukulaisia ovat muut Rattus-suvun jyrsijät (jos eivät ole, niin niiden nimeämisessä on mennyt jokin pieleen).

Rotta on ihmisen jälkeen yksi perusteellisimmin tutkittuja nisäkkäitä, mutta sen läheisimmistä sukulaislajeista tiedetään yllättävän vähän. Vasta aivan viime vuosina on saatu hiukan enemmän selvyyttä siitä, että kuka kukin on rottien sukulaisista.

Tunnetuin lähisukulainen rotalle on mustarotta (Rattus rattus). Aasiassa ihmisille tuttu laji on myös polynesianrotta (Rattus exulans). Mainitut kolme rottalajia ovat ihmisen mukana laajoille alueille levittäytyneitä kosmopoliitteja.

Kuva 2: Mustarotta ja polynesianrotta ovat
rotalle yhä läheisiä sukulaisia.

Dna-vertailuista on ollut iso apu siihen, että vähän paremmin on opittu tunnistamaan, että mikä rotta on mitäkin lajia. Dna-vertailut ovat paljastaneet, että lajinmääritykset pelkän ulkonäön perusteella menevät parhailta asiantuntijoiltakin usein pieleen.

Rattus-sukuun luokitellaan tällä hetkellä 66 lajia. Tarkkaa lajimäärää ei tiedä kukaan (eikä koko lajin käsite ole välttämättä yksikäsitteinen kaikissa tapauksissa). Seuraavaan sukupuuhun on lisätty osa niistä Rattus-suvun lajeista, joista on tehty dna-vertailua. Rattus-suku on myös jaettu neljään pääryhmään, jotka sukupuussa on merkitty eri väreillä.

Kuva 3: Rotan sukulaislajeja sukupuussa. Rattus andamensiksella ei vielä ole suomenkielistä nimeä. R. sp. "diardi" on ulkonäöltään vaihteleva dna-tutkimuksissa paljastunut "kryptinen" laji, jota ei ole vielä tieteellisesti kuvattu.

Violetilla merkityn ryhmän lajit elävät Papua-Uuden-Guinean seuduilla ja Tyynenmeren kaukaisilla eristäytyneillä saarilla. Lajeja on paljon enemmän kuin sukupuussa mainitut, mutta ne ovat kaikki sukua enemmän toisilleen kuin muiden ryhmien rotille. Teknisellä termillä ilmaistuna lajiryhmä on monofyleettinen.

Ruskealla merkityssä polynesianrotan ryhmässä on ainakin tällä hetkellä vain yksi laji. Polynesianrotta ei ole erityisen läheistä sukua millekään muulle toistaiseksi tutkituille rottalajeille.

Vihreällä merkittyjen mustarotalle läheistä sukua olevien lajien kotiseutua ovat Kaakkois-Aasian rannikko ja seudun monet saaret. Lajeja on paljon ja monet ovat huonosti tunnettuja. Tilanteen tekee monimutkaisemmaksi se, että rottalajit ovat kulkeutuneet ihmisen mukana paikasta toiseen ja todennäköisesti myös risteytyneet. Esimerkiksi itse maailmanvalloittaja mustarotan alkuperäinen kotiseutu on hämärän peitossa.

Punaisella merkitystä rotan lähisukuisimmasta ryhmästä tunnetaan toistaiseksi vain kaksi lajia: rotta ja kaakkoisaasianrotta (Rattus nitidus). Kaakkoisaasianrotta onkin hyvä ehdokas rotan läheisimmäksi sukulaiseksi. Rotan ja kaakkoisaasianrotan sukulaisuutta tukee sekin, että molemmat ovat kotoisin samoilta seuduilta, Kaakkois-Aasian mantereen puolelta pohjoisemmasta kuin useimmat muut rottalajit (katso juttu rotan alkuperäisestä kotiseudusta). On kuitenkin täysin mahdollista, että tutkimattomista tai kokonaan tuntemattomista lajeista löytyy rotalle vielä kaakkoisaasianrottaa läheisempiä lajeja.

-Mikko 

Piirsin tämän jutun sukupuut TreeGraph2-nimisellä ohjelmalla. Sukupuissa esitetyt tiedot Rattus-suvun sukulaisuussuhteista on kerätty yhdistämällä alla lueteltujen julkaisujen tietoja. Jos tutkimusten tuloksissa on ollut ristiriitoja, olen pyrkinyt arvioimaan mikä tutkimuksista on luotettavin.

Lähteet:

Pagés, M. Chaval, Y. Herbreteau, V., Waengsothom, S., Cosson J. F., Hugot, J. P., Morand, S. ja Michaux, J. 2010: Revisiting the taxonomy of the Rattini tribe: a phylogeny-based delimitation of species boundaries. BMC Evol. Biol. 10: 184. (Tästä jutusta näkee, miten rottien lajinmäärittäminen ei aina ole ihan helppoa...) 

Robins, J. H., Mcllenachan P. A., Phillips, M. J., Craig, L., Ross, H. A. ja Matisoo-Smith, E. 2008: Dating of divergences within the Rattus genus phylogeny using whole mitochondrial genomes. Mol. Phylogen. Evol. 49: 460-466. (Laaja, koko mitokondrioperimään perustuva analyysi, mutta vain vähän lajeja tutkittu.) 

Rowe, K. C., Aplin, K. P., Baverstock, P. R. ja Moritz, C. 2011: Recent and rapid speciation with limited morphological disparity in the genus Rattus. Syst. Biol. 60: 188-203. (Iso ja luotettava tuman geeniaineistoon perustuva tutkimus Papua-Uuden-Guinean ja Tyynenmeren saarten Rattus-lajeista. Muista lajiryhmistä vain niukasti dataa. ) 

Verneau, O., Catzeflis, F. ja Furano, A. V. 1998: Determining and dating recent rodent speciation events by using L1 (LINE-1) retrotransposons. Proc. Nat. Acad. Sci. 95: 11284-11289. (Toisenlainen tapa selvittää sukulaisuussuhteita. Dna:n sekvenssivertailun sijaan tutkitaan perimän sisällä itseään kopioivien dna-pätkien retroransposonien läsnäoloa.)